Tuo saaren kappeli katsoo    kun rannalle tyttönen käy.    Suru mielen vallata tahtoo,    ei armastaan kuulu, ei näy.    Hän muistaa tuon kesäisen päivän    ja hunnun ja kukkaset nuo.    Luo alttarin kulki hän vierellään mies,    jolle syömmensä kuuluvan ties.       Yön lempeä hämärä katsoi    kun rakkaus täyttyä sai.    Vaan aamu toi arjen    ja maksoi se velkaa kai rakastavain.    Ja valkoinen laivansa ootti    jo rannalla kapteeniaan.    Ei luotaan pois päästänyt armastaan ois,    vaan uskoi: pian palata vois.       Niin hiljaa, niin hiljaa    jäi kaipaamaan suudelmiaan.    Niin hiljaa, niin hiljaa    käy rannalle uneksimaan:    "Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois,    niin hiljaa, niin hiljaa    jäädä syliini vois."       Mut kohta jo viestiä tuotiin:    Meri ollut on niin armoton.    Tuuli nousi ja pilvihin synkkiin,   loi raivonsa lahjomaton.    Ja mustien aaltojen alle    vei laivan ja kapteenin sen.    Kuin yö, toi se tytölle kylmyyden    sydämen iäks särkynehen.       Niin hiljaa, niin hiljaa    jäi kaipaamaan suudelmiaan.    Niin hiljaa, niin hiljaa    käy rannalle uneksimaan:    "Jos rakkaani jälleen laiva valkoinen tois,    niin hiljaa, niin hiljaa jäädä syliini vois." ....(x2)