kätilö kehaisi ensisynnyttäjää,  potra poikalapsi mätkähti maailmaan:  kiljuvat kuusi kiloa.  ja niin, niinpä niin,  ensi kerran niin pudottiin.  ja matkalla kehtoon  tai tuonen lehtoon,  miten vaan,  me pudotaan...  .tarhoihin, kouluihin ja virastokäytäviin.  poikapolo äidiltään pyysi niin:  "emo, minut säästä, pahasta päästä!"  ja niinpä jo  toistamiseen pudottiin, oi!  äiti vapisevaa varsaansa  syleili,  töytäisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:  alassyöksy alkoi nyt,  siitä kukaan ei kiinni ota.  on hyvä haltijatar hyljännyt meidät,  ja Luoja antanut pudota.  siis veli pysy vaiti vaan,  silmiin pimeyttäkin tuijota  kun kutsuu urheita uhrejaan  hän joka antoi meidän pudota.  meidän on annettu pudota"  Luojan pikku piipertäjät putoavat  syöden, juoden, itkien, iloiten  menevät, lisääntyvät,  täyttävät taivaat ja maat.  kunnes joskus jokaista vuorollaan  tullaan kutsumaan:  unessa yöllä  tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,  missä ja milloin kutakin odotetaan...  alassyöksy jatkuu nyt...  eikä tähän leikkiin lähde kysyttynä keistä  kukaan,  omille harharetkilleen jokainen vain viskataan  mukaan...  ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa,  astuu autoonsa, ja ties minne ajaa...  .suuren metsän taa, missä autio maa  kraatteria valtavaa ympäröi. sen reunalla  hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa,  housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa,  sulkee silmänsä ja luottaen onneensa  kuilun syvyyksiin hän sukeltaa:  putoaa minuutin, putoaa toisenkin,  putoaa pumpuliin, ollen perillä kai.  silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo  astuu, kysyy: "miltä tuntui?  ei hullumpaa, vai?"