Kerran, ajan kainalossa meille    valon kevät kajasti.    Niityn yli, kasteen, juostiin,    piilouduttiin tummiin lehtoihin.    Kerran, ajan kainalossa    tuulet, pilvet meidän kansaamme,    kun kantoi aatteet ylväät,    salaisuuden syvät vuot.       Valomuurin tuolla puolen    nopeuden kantamattomissa    asuu tyhjyys, joka meidät yhdistää.    Todellisuuden harmaat huoneet,    hylätyt tilat ja rautaiset tiet,    kaikki kylmyys, joka meidät voi metsästää.       Kevät, jossain, sinä siellä    kuulet raskaan veden pauhun.    Ootat värit, tuoksut palaa,    kuljet pihaa mielin ankarin.    Mutta kevät ei pukahda sanaakaan,    myrtit, laakerit varisee eiliseen.    Sinä aattelet kaiken loppua,    syksyä, pimeitä etäisyyksiä.       Valomuurin portin päällä    kasvot pakotetut metalliin,    niiden ilmeessä tyyneys ääretön.    Niiden ilmeessä pronsisessa,    vaihtumattomassa, vieraassa    kaikki kauhu joka jatkuu aina vaan.       Mutta se on unta, unta vaan,    kaikki unta täällä kaukana,    kaiken lohdun tuolla puolen,    kauneuden rannoilta karkotettuna. (2x)      Siis kun neuvoston joukosta vanhimmat    minut tahtoivat alistaa kokeeseen    otin tehtävän vastaan ja katosin    heidän kauneimman laivansa kannella.