Astuu valloittaja yksin eteen valtaistuimen    ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa    voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa    ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa       "Maailmoiden tuhoaja, elävien jumala    taivaankannen kannattaja, vuori kultainen    ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois    jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa"       Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä    jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen:    Ensimmänen muisto kovin vaisu, kovin hämärä    on sydämessä piilotettu salaisuuden ovi,    toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa rakeinen    on kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa,    kolmas muisto, luvuista ja numeroista, kaavoista,    neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie.    Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava    kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut.    Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi    valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää:       Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen jonka    esi-äidit maasta kantoi uuden taivaan alle,    minä muistan liitot, sodat, matkat    uudet sopimukset, minä muistan    itseni vain niin kuin muistaa painajaisen.       Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen    ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen tuonelaan    kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille    ja rauniolla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa    ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,    puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain.    Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,    hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien.    Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni,    elämä sen kudos, olin siinä lankana    turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni    uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja.