Mielessäni seisoisinpa yksin törmän huipulla,   huutaisin ees niin kuin huutaa    näkijätär kirousta   tuulta taivaalta kun kutsuu    painajaista riepottamaan pois.      Vaan kirjani on väsyneet ja näyt täynnä olioita,   jotka ei oo niskojansa    nöyrryttäneet maailmalla,   ne minut tahtoo vangita    ja kantaa tyhjään ilmaan mukanaan.      Kerto:   Kuljen, vaikken liiku, syvyys minut rauhoittaa,   vaik' kysymykset huutavatkin kuorolauluaan. (2x)   Ne eivät muista että ihmisellä on vain elämänsä,   senkin ne tahtovat omistaa.      Nyt on tullut aika tunnistaa ne kaikki kasvot, jotka    luuli unhoon painaneensa, arkipäivän savuverhon taa,   ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne.      Lähden iltamyöhään,    viimeinkin on aika,   on jää niin mustaa    yllä syvyyksien,   joiden tiedän tummaan    hellyytensä helmaan   sulkeneen niin monta    pyhiinvaeltajaa.      Kerto