Pelko tanssii hymyn laidalla, iho luiden kaunistuksena   valkeassa pinnassasi suonet kuohuu, salamoi   valo pyhin sotajoukoin hiipii ihmeen ääriviivaa   avaruuden kalvon alla kirkonkello huminoi   toinen tahtoo jatkuvuutta, toinen hetken kestävän   toinen ottaa vaatteet pois ja toinen riisuutuu   toinen kasvaa hellyydestä, toinen käärmevyyhden alla;   hiillos kytee kumpaisenkin häpyluiden holvissa      Tässä kuoro laulaa ajasta, kun pyhää maata vallattiin   tässä kuoro laulaa:   Ei se ennen ollut näin, oltiin vain ihmisiä   elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen...   elävältä haudattuina   syvyyksiin lihamme syiden!      Hiki hioo kasvoluita, hampaat välkyy, huuto raikaa   vettyneillä ohimoilla kaaret sädekehien   minä tunnen pienuuteni kannustavan julmuuteen   kannattelemana taakan rajattoman armottomuuden      Tässä kuoro laulaa ajasta   kun pyhää maata hävittiin;   tässä kuoro laulaa   ajasta:      Pian loppu julma kuten täällä sopii olettaa   nousee, voittaa jumaluuden, jota kokeiltiin   joka tahtoo rakkautta mieli täynnä pelkkää vihaa   herää ludelavitsalta, nyrkki kauhoo kylmää lihaa      Ei se ennen ollut näin...