Kristus kuuluu historiaan,   ei nykyaikaan, -paikkaan,   tänne Pohjolaan,   kristittyjen hautaan,   julmaan, ajattomaan.      Istuin rannan tuntumassa   yön sineen hukkuen,   kalmankalpeassa loisteessa,   yhä ajatukseni kuolemaa tutkien.      Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,   yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa.   Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa   hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.   Kylmyys odotti nälkäänsä,   saaden hetken hurmion.      Ihmislihan kuolonkankeus   toi sen luokse nautinnon,   riistäessään, raataessaan   elämän ulos ihmisestä...   Ryöstäessään, raiskatessaan   vei liekin, toivon elämästä.      Talven myötä tuon uuden kylmyyden   joka vihaa ja vainoaa.   Kylmyys perinnöstä Helvetin,   joka raivaa ja raivoaa.   Suunnattoman inhon uumenista,   nousee Pimeys julmuuteen.   Silti odotin aamun saapumista   ja syljin heidän kasvoilleen.