Vuodet vierivät,   en muista montakaan,   en syksyn tuulia,   en kevään kohinaa.   Vain talvi mieleeni   on tiensä polttanut.   Yhtä kylmää loistoa   harmaudessaan...      Monen illan hetken sinisen   on mieleni maalannut muistoihin,   joissa yhä metsieni synkkyyteen   toi valheen valon pappi Jeesuksen.      Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut,   vain hetken hiipunut menneisiin.   Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut,   kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen.   Tuo vitsaus, kulkutauti   säälin ja laupeuden...   Vielä niitän raivaten,   sen juurta jaksain, raivoten!      Vuodet vierivät,   en mieti montakaan,   en enää välitä   ennen muutosta.   Silti kirkko palaessaan   on parhaillaan.   Yhtä jäistä loistoa   kaameudessaan...      Niin kauan että ihminen ei muista   on kuu kiertänyt jälkeen sen.   Itselleni Viha on tuore, eilinen   ja voimistuu vain myötä vuosien.      Sillä lopulta jonain talvena   olen vahvimmillani   ja saan vihdoin todistaa   Herran kansan kuoleman.      Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven   veressänne riemuiten...   Vanhat haavat parantuneina,   vanha kosto on täytetty